Kosmoskynä

Kesämieli

2011-06-26T23:44:00.004+03:00

Kesäisin huomaa kaikenlaista kaunista! Pieni on suurta ja suuri pientä: kerrostalojen laidalla niittykukat, apilanlehtien laskeminen, naapurin pentukoira... Mieli ilahtuu helposti ja harmittelee vain kaatosateita. Hyvää keskikesää aivan kaikille!

Totuuden siemen -runo

2011-06-12T13:48:00.004+03:00

Enkelit kylvävät maahan totuuden siemeniä.

Usein ne kasvavat uudeksi opiksi,

versoavat uskomuksiksi,

käsityskaavoiksi, todellisuuden selittelyiksi.

Enkelit itkevät silloin.

Valkopukuiset johdattajat

eivät tunnista uskon puuta totuuden kuvaksi.

He surevat sen vänkyröitä oksia,

lukemattomia oksanhaaroja,

luutuvia käsityksiä.

Siementen oli tarkoitus ainoastaan kukkia.

Jokaiseen sydämeen ne on syntyessämme kylvetty.

Jokainen mieli ne vääristää.

Oppien lukuisuus on moninainen.

Kuppikuntien luottamus omaan oikeassaoloonsa ehdoton.

Avoimessa sydämessä

ja hiljaisessa mielessä

saattaa kukka kuitenkin aueta

ja Luojan valossa lapseutta ikänsä kokea.

Silloin luottaa hyvyyteen omaa viattomuuttaan

Siemen voi olla pimeydessä viimeinen liekki,

joka minuuden valaisee.

Aavemaista

2011-05-29T19:08:00.009+03:00

Kuten yleensäkin aamuisin Anna nousi ylös vuoteestaan ja lähti toilettiin. Pestyään kasvonsa hän katsoi peiliin, mutta siellä ei näkynyt ketään. Anna säpsähti!

Seuraavaksi hän meni keittiöön laittamaan aamukahvia, vaan sähkölaitteet eivät toimineet. Valot eivät menneet päälle eikä kahvinkeitin alkanut porisemaan. Toisaalta ei ollut nälkäkään.

Anna lähti aamukävelylle. Maisemat olivat muuttuneet tutusta. Tuttu puisto oli kadonnut ja sen tilalla oli pilvenpiirtäjiä loputtomiin. Anna päätti kysäistä joltakulta, mitä tämä puistattava muutos merkitsi. Mutta ketään ei tullut kaduilla vastaan.

Korttelin kulmassa oli sentään kioski. Siellä ei näkynyt myyjää, mutta uutukaisten iltalehtien mainokset komeilivat ikkunassa. Etusivulla Anna näki oman kuvansa nukkuvana ja otsikon: "Nainen koomassa jo kuukauden ajan. Syytä ei tiedetä." Lehden päivämäärä tosin oli kuukauden edellä siitä, minkä päivän Anna muisti viimeksi olleen.

Anna ei kokenut olossaan mitään vikaa. Hän katseli kauppojen ikkunoita ja kokeili lompakkoaan. Se ei ollut tavallisella paikallaan takin taskussa. Anna kulki eteenpäin kuin unissa kävelijä, mutta jokin huoli häntä painoi. Tämä hiljaisuus.

Kaupat olivat suljetut, mutta lasiovet avautuivat ohi kulkiessaan eräässä pilvenpiirtäjässä. Sen ovalla oli vartija, ainoa henkilö, jonka hän tapasi. Tämä ei nyökännyt, ei tervehtinyt, mutta ei estänytkään Annaa menemästä sisään. Anna kulki normaaliin hissiin tyhjässä aulassa. Hän ei ehtinyt painamaan kerrosnappulaa, kun hissi jo syöksähti ylöspäin vauhtiin. Outo mutta miellyttävä painottomuuden tunne valtasi Annan kehon.

Hissi pysähtyi vasta kattotasanteella. Anna päätti katsella maisemia, mutta pilvet ympäröivät korkeudet. Annalla oli yhä olo kuin lentäisi ilman halki.

Anna ei huomannut, mihin loppui tasanteen reuna, vaan hän jatkoi kevyttä kävelyään sen ohi. Matka jatkui edelleen. Seuraavana päivänä otsikoissa ilmoitettiin koomassa olleen naisen kuolleen.

Tällä jutulla osallistun Pakinaperjantain haasteeseen kummitustarina kummituksen itsensä kannalta kerrottuna.

On aika pysyä lujana

2011-03-14T21:00:00.004+02:00

Vahvuus ei ole penseyttä, silloin kun apua tarvitaan. Sensaatiouutiset ryöpyttävät Japanin tilannetta teksteihinsä ja lapsetkin jo järkyttyvät. Aikuisten on aika seisoa lujana, sisäisesti tyynenä eikä pudota voivottelijoiden kanssa samaan kuoppaan. Ne joilla on hätä saakoon apumme! AINA

Mihin maailma onkaan menossa - paniikkiin ei ole syytä. Kaiken katastrofaalisen takana piilee suuri salaisuus. Vaikka se ei olisi tiedossa, aina on paras auttajankin säilyttää työssään tyyneytensä, se sisäinen. Varmasti myötätunto on suuri kaikilla ja sääliuhreja kohtaan.

Pelkkä puhe ei nyt auta. On aika kasvattaa sisäistä kestävyyttä. Lopun ajat voivat olla käsillä, mutta meitä suojellaan liialta tiedolta, vaikka uutisvälineet syytävät huutomerkkejä. Mille et mitään voi, säilytä rauhasi. Missäe voit auttaa, toimi!

Toki tällainen katastrofi onkin huutomerkkinä ihmiskunnan tietoisuudessa nyt. Älä parkaise itse, jos oma tilanteesi on kelvollinen. Jos olet pulassa, ilmaise se vain. Mutta muista hengittää syvään, shokkiaalto kävi läpi idän. Tapahtuneesta tuli koko ihmiskunnan traumaattinen kokemus. Olemme kärsineiden kanssa kaikki!

Turvallisuushakuisuus

2011-03-07T19:36:00.005+02:00

Ihminen on olemassaololtaan kokeva olento. Koemme aistimuksemme omiksemme. Koemme olevamme maailmassa sen puolesta, mitä aistimme siitä. Se on kokemuksellinen havaintokupla. Siihen mahtuu niin yksilölliset elämäntilanteet kuin uutisoidut ja yksilön tavoittavat tiedot, kuten esim. blogeilta luettu tekstini, jos sen tavoittaa tai ei.

Olemassaolo on vielä alkuperäisempää meitä. Tietoisuus on vähäisintä sen sijaan. Unen aikana olemme tiedottomia tai puolitietoisina unia katsellen. Koemme sen tilan passiivisempana kuin päivätietoisuuden aktiivisuuden. Aktiivisuus on kuitenkin vain näennäistä. Se on tämän elämän henkilöhistorian muistamista ruumiiseen samaistumisen kautta. Ruumiin tuntemukset rekisteröimme ominamme, mutta kysymys on vain siihen samaistumisesta. Samoin samaistumme siihen, että muka aistimme jotakin ihan itse.

Pää ja aivot ovat toki vain havaintokeskus kullekin. Me samaistumme ajatuksiimmekin täysillä. Kuitenkin ne ovat varsin tarpeettomia. Ei tarvitse kuunnella puhetta itselleen kaiken päivää. Ajattelu muuttuu mietiskelyksi, kun tajuamme hiljaisuuden olevan kaikkien aistimuksien taustalla.

Nykyhetkessä eläminen on välitöntä reagoimista kuten budolajeissa tai rauhaisaa lepoa meditaation kaltaisessa tilassa. Monia sen hiljaisuus voi ahdistaa. Moni painostaa mieltään vaikenemaan. Moni aistii tilan tuntuvan tyhjyydeltä. Se on kuitenkin vain aistimus sekin, siinä missä aistimme ulkomaailman. Kun kuuntelemme tyhjää tilaa ilman muita aistimuksia, tunnemme ehkä kadottavamme itsemme.

Näin ei ole. Todellista itseä emme voi kääntyä katsomaan. Aivoihin voi vaikuttaa monin konstein, huumein, lääkkein, elektrodein, leikkauksin. Se toki vaikuttaa siihen mitä aistimme ja miten ruumiimme toimii.

Kuitenkin muistamme olevamme me itse, tunnistamme itsemme välittömästi kun aivot saavat meidät havaitsemaan tietoisuutta, vaikkapa hereillä olon tilaa aamuisin ennen silmien aukaisemista. Emme aina tiedä millaisia olemme alkuperältämme, kuitenkin koemme minuuden. Vain ihminen tunnistaa minuuden ja voi tutustua itseensä maailman kautta, valinta on osittain aina oma valinta. Ainoa mitä emme valitse itse on nähtävästi se, että ylipäätään elämme täällä ajan aallokossa.

Kuolema, tyhjyys, tutusta poikkeaminen voi olla pelottavaa. Se tuottaa tuntemattoman kohtaamisen pelkoa.

Korvaammekin uskomuksilla sitä mitä emme varmaksi tiedä. Koska elämänkokemus mahtuu vain yksilöllisiin havaintokupliin todellisuudesta, emme voi tavoittaa objektiivista totuutta. Se ei ole minkään uskon asia, vaan se on taikka ei. Toki olemme varmoja että sellainen täytyy olemassa olla ja illuusio siitä maailmankuvana, muka varmana tietona niin tiedemiehillä kuin kiihkouskovaisilla on turvallisuuttamme ylläpitävä tekijä. Mutta niin kuin synnymme tänne yksin lähdemme samoin Tuttua ja turvallista on vauvan olla emonsa rinnoilla. Ehkä kuolema ei olekaan mitään pelottavaa tai käsittämätöntä. Jatkan tästä myöhemmin. Toistan samoja perusasioita ja käsitteitä, mutta etenen asiassa ehkä hitaasti, mutta varmasti.

Enlightenment?

2011-02-27T21:50:00.003+02:00

“The state we call realization is simply being oneself, not knowing anything or becoming anything. If one has realized, he is that which alone is, and which alone has always been. He cannot describe that state. He can only be That.” Bhagavan Sri Ramana Maharshi
What is Enlightenment? Did you know that it is simply the state of being your self. Does this sound too simple to you?
There is so much talk about Enlightenment these days. Gurus, teachers, self-help experts, and personal development specialists go on talking about the wonders of Enlightenment. Well why not? They are selling something, a vague but an attractive idea of bliss and happiness; and there are plenty of buyers.
My friends, where is the glamor in being one’s own Self?
That is all what Enlightenment is. But we run from this simplicity.
There are many extraordinary Samadhis, visions, and powerful mental experiences on the spiritual path.
These can be captivating. Ultimately, all these things are transient. That is why there is no point in being attached to such phenomena and pursuing it. These cannot add an iota of substance to your natural reality.
Beyond all the imagination, there is only who you truly are. In face of your own Self, all the glamor of visionary experiences and mental states become zero. You are the ground on which all the experiences play out.
Ultimately, you are going to have to introduce yourself to yourself. The reality at the core of your Being turns out to be simply you.
Indeed, Self-Realization is the ordinary state. That is why it is called the Sahaj or the easy and natural state. What could be more natural than simply being yourself?
by Dr. Harsh K. Luthar

Onpa hiljaista!

2011-01-21T22:46:00.005+02:00

Hiljaisuus on ihaninta mitä tiedän. Se suorastaan hyväilee tajuntaa. Sen voi toki muuntaa musiikiksi tai täyttää runoilla, mutta TV:tä harvoin laitan sitä räiskinnällään rikkomaan. Hiljaisuudessa ajattelu lepää ja kelaaminen hidastuu, kunnes vaikenee täysin ja jää vain arjen toiminta. Siitä on hyvä ja helppo ponnahtaa juhlaan ja iloon. Juhla on jokainen kohtaaminen, jokainen havainto luonnosta, jokainen valittu hetki.

Pääsetkö yli tyhjyyden. Se ahdistaa ensin ja tapahtumattomuus herättää levottomuutta. Mieli tulee ensin rauhattomaksi. Sitä säikähtää, kun ei ole mitään ajattelemista. Ahdistuu kun ei ole virikkeitä. Mieli on ahne ja kaipaa aktiiviseen olotilaan, joka passivoi ihmisen, esim. TV:n ääreen tai jatkuvaan musiikin kuunteluun.

Hiljaisuus on mitä ihanin tausta musiikille. Silloin ei vaivu ajatuksiinsa eikä mieli, ego, vedä negatiivisuuteen. Jo sävelkappale kerran päivässä on kokemus, joka kerta ainutlaatuinen. Elokuva kerran viikossa kiintoisa juhlatilaisuus, kun ei ylensyö aivojaan täyteen jatkuvaa viriketulvaa. Silloin mieli alkaa kelata yhä enemmän, vaikka kelaamista harvoin tarpeeseen tarvitaan. Hiljaisuuden sijaan en tarvitse jatkuvaa pulputusta, ajattelun loputonta virtaa.

Ajattelu tulee alistaa omaan käyttöön. Mitä vähemmän ja harvemmin sitä käyttää, niin sitä vähemmän on ego niskan päällä. Hiljainen mieli ei kaihda toimintaan ryhtymistä, silloin kuin siihen on tarve. Hiljaisuutta ei kannata myöskään täyttää löysäilemällä siinä harhassa, ettei ole mitään tekemistä. Silloin ovi kiinni ja metsäkävelylle, silmät ja korvat auki. Hiljaisuutta ei kannata sitä paitsi täyttää pitäisi tehdä tuokin -tapaisella ajattelullakaan. Silloin hetki tarttua toimeen menee väistämättä ohi ja väsymys iskee, kun mieli toitottaa elämän ankeutta. Mitään ei tule tehtyä tai se on väkisin tekemistä ja energiat valuu tuhkatuuleen.

Suosittelen hiljaisuuteen totuttautumista, kunnes siitä itsestään tulee nautinto!

Vertailun vuoksi

2011-01-07T16:18:00.002+02:00

Usein itsetunto perustuu vertailuun toisiin. Jos kokee jotkut huonompina ihmisinä ja toiset - ainakin itsensä - parempana, ellei parhaimpana, seisoo itsetunnollaan toisten olkapäillä. Jos taas vertailun tulos on alemmuudentuntoinen, antaa itse toisten mielessään talloa itseään.

Näin monessa miljardissa ihmisessä aina löytyy parempia ja huonompia monessa suhteessa. Siksi vertailu ei ole hyvä perusta itsetunnolle ollenkaan. Voi tuntua objektiiviselta, että joku on parempi piirtämään ja toinen huonompi laskemaan, esimerkiksi, mutta mitä väliä sillä. Olemme kaikki kosmisia lapsia vasta, itsessämme ihania, ellei itsetuntoamme rikota elämän kuluessa.

Rikottu itsetunto turvautuu itsensä määrittelemisessä vertailuun toisiin ihmisiin. Ylemmyydentuntoinen ihminen ei ole sisäisesti niin kaunis kuin mitä luulee. Taito on nähdä "tomppeleissa" persoonan ainutlaatuisuutta ja yksilöllistä ainutkertaisuutta. Tällaista inhimillisyyttä pitää vaalia itsessään, eikä asettua yläpuolelle ihonvärin, ulkonäön, varallisuuden tai minkään lahjakkuuden myötä!

Itseään tulee toisaalta yhtälailla arvostaa! Toista samanlaista ei ole. Omaan itseen tulee suhtautua kuin parhaaseen ystävään. Tutustua tuomitsematta, rakastaa omistaen ihanan persoonan ja varsinkin suhtautua myötämielisyydellä, myötätunnolla, ymmärtämyksellä ja inhimillisesti omaan itseen. Tunto itsestä on hyvä itsetunnon perusta.

Uusiksi

2010-12-08T01:24:00.002+02:00

Lukijoiden pyynnöstä julkaisen uudestaan muutaman jo tämän blogin alkuaikoina olleen runon:

Lähtö?

2010-11-28T16:35:00.007+02:00

Haluaisin olla olemassa toisaalla, missä voisin tuntea riemua siitä, että olen.

Elämä ei ole sama asia kuin olemassaolo. Täällä tarvomme elämämme läpi koettelemusten Maassa. Meistä juuri tämä elämä on ikuisuudessamme tärkeintä. Keskitymme tähän, samaistumme juuri tämän elämän henkilöhistoriaan eniten. Mitä on tapahtunut kullekin, tuntuu muokkaavan meitä, jättävän jäljet.

Lähdön aika toisaalle saattaa tulla vastaan koska vaan. Heimokuntia, sukukuntia ja perhekuntia, niitä alkuperäisiä, kerätään yhteen ja viedään jonnekin, jota ei saa vielä sanoa julkisesti. Näin on ilmoitettu. Maapallon olosuhteet käyvät elinkelvottomiksi. Älkää sitä surko! Tämä elämä täällä oli kova koettelemus, ainakin minulle.

Erotan olemassaoloni tämän elämän historiasta. Olen valmis lähtemään.

( Saa kysyä tarkemmin...Jos osaa muodostaa kysymyksen, on mahdollista saada vastaus. Näin on aina ollut!)

Nykyhetkessä olemisesta

2010-11-15T17:17:00.006+02:00

Kun kuulet, kuunteletko?

Kun näet, katsotko?

Kun tunnet, kosketatko myös?

Hereillä ei ole sama kuin valveilla!

Mietelmä

2010-11-04T22:29:00.008+02:00

Kaunis on se, joka kuuntelee hiljaisuutta mielellään

tavoittaakseen sisimpänsä soinnin

Komea on se, joka suorin selin kantaa toisenkin taakan

kaivaen selkärepustaan aina pari hyvää sanaa

Ylväs on se, joka ei yhdy pahoihin puheisiin

eikä moitteesta panettele sen lausujaa

Jalo on se, joka vaatimattomana anteliaasti ilahduttaa,

ei rikkaudestaan vaan toisen tarpeen tajutessaan

Hieno on se, joka kädellään pyyhkii toisen kyyneleet,

vaikka itse vuolaasti itkisi

Sydämellinen on se, joka antaa jumalan sylissään

sieluansa keinuttaa

Ajatelma

2010-11-02T00:16:00.007+02:00

Syvänmeren pohjalta katsomme auringon pintavälkeeseen,

havaintomaailmamme kuplaan.

Syvälle on haudattu tosiolemuksemme.

Ajatelma

2010-11-01T22:12:00.004+02:00

Varmuus on typeryyden näkyvin oire.

Ajatelma

2010-10-31T19:43:00.003+02:00

Kohtalo solmii elämänlankoja.

Kun olet solmun kohdalla, olet!

Kun lanka on vapaa, et voi valita.

Ajatelma

2010-10-30T18:18:00.005+03:00

Korkeissa tuomioistuimissa

vain teot punnitaan,

sydänten paino rikkoisi vaa'at!

Ajatelma

2010-10-29T00:36:00.003+03:00

Aika parantaa haavat

eläviksi arviksi

kuolleen ihon lomaan.

Sanoille!

2010-10-28T22:45:00.010+03:00

Lentäkää sanani taivaalle

kertomaan enkeleille ajatukseni.

Lentäkää puiden oksille ja laulakaa

mieleni syvyyden sointeja.

Vaietkaa hiljaisuuteen

te ilmaan leijumaan jäävät lauseet.

Odotuksen aikani on loppunut,

ilmoille livertely, taivaan tuulille.

Tervehdin teitä, te nousevien vesien aallot.

Te vastaukset toisilta, jotka hiotte kalloita,

suojamuurejani. Sanojani!

Te kultaiset lauseet, te avuliaat ajatukset!

Sananne.

Munkki kammiossaan

2010-10-16T17:01:00.006+03:00

MUNKIN MIETTEET

Hahmotelmani autuudesta
on jotakin jota musta kirja ei kerro
Havaintoni mielen auteresta
lienee lähempänä viisaustieteitä
On tajuttava luojan läsnäolo
ja lapseutemme siinä
Mitkään rukoukset rituaaleineen
eivät riitä kaikkitietävän
täyden ymmärryksen mittaamiseen

2010-10-16T17:01:00.005+03:00

SEURAAJA

Yksinäisyys asuu minua
Ainoa seuraajani tässä elämässä
Mitä opetat sinä viiltävä ja kipuisa
Kohtele minua hellemmmin haavoittaja
Älä torju, älä pidättäydy,
älä vaikene muiden seurassa
niin että asioista sisälläni
tulisi toisille ovelleni asti polku

Kirjeitä kotoani taivaalle!

2010-10-13T20:57:00.005+03:00

Auringon välke kimaltelee mieleni pinnalla

En uskalla astua sieluuni sisään enkä ulos

Minua pelottaa tämä valkeus

Asuin liian kauan pimeydessä

Olen sokaistunut

Ajoittain jokin lämmin täyttää minut nyt

Kuitenkaan silmäni eivät avaudu

Pelkään aurinkoni laskevan pelkästä katseesta

Kirjeitä kotoani taivaalle!

2010-10-09T19:18:00.004+03:00

Hyvä jumala,
opeta minua uskomaan ihmisiin
luottamatta heihin
Heidän ajatuksensa, tunteensa ja pyyteensä
ovat kyllä todellisia,
mutta ne eivät kestä
Kun katsoo heidän sisälleen,
yksinkertaisuudessaan he
näyttävät lähes viattomilta
He ovat vasta lapsia, jumala,
ja siksi kadotusta ei ole

Kirjeitä kotoani taivaalle!

2010-10-09T19:17:00.005+03:00

Hyvä jumala,
minuun nojataan niin
että saatan kaatua
Olen jo uhkaavasti kallistunut
maan puoleen
Onko niin että minussa riiputaan
Vai riipunko minä itse
naruissa joita muut pitelevät käsissään
Hyvä jumala,
voiko henkistä vapautta saada vain
kasvattamalla piikit

Kirjeitä kotoani taivaalle!

2010-10-09T19:15:00.005+03:00

Nyt minä luulen tietäväni, jumala!
Jostakin olennaisesta olen vielä vajaa,
kun hyvä sydän on minulle taakka!

Kirjeitä kotoani taivaalle!

2010-10-09T19:13:00.004+03:00

Hyvä jumala, auta minua
leviämään maailman yli
kuin voin happamalle leivälle
Opeta minua taittamaan itsestäni
ainakin muru jokaiselle
nälkäiselle, joka tielläni kerjää
Sillä mitä muuta me ihmiset
olemme kuin kerjäläisiä toistemme teillä
Ja monien tiellä,
niiden jotka potkaisevat
ojaan muut anojat

Valoa avaraa

2010-09-04T17:26:00.005+03:00

Valoisaa yötä tähdet

Canopus, Andromeda, Mira, Lyyra!

Kirpeää avaruusilmaa suotaa

valonsäteistänne

Te pienet tuikkusydämet,

nopeasti sykkivät

Näillä kirkastetuilla käsilläni

kohotan iltarukoukseni

Valoisaa maailmankaikkeutta!

Elämän zen

2010-09-03T20:47:00.003+03:00

Tuulen kuiskaus huulillani,

ilmavirta askeleissani -

Tanssiinkutsu elämän kanssa,

josta laulan sydämeni tunnot

Olen tarpeellinen kuin puu,

jonka lehdet väräjävät syksyn kirkkaudessa

Koen säiden vaihtelut,

kun tuuli tarvitsee jonkun tanssitettavan

Näin elämä minua vie

Kesän mittaan

2010-09-03T20:40:00.003+03:00

Talossani oli mukavaa aamulla sytyttää tuli hellaan ja laittaa kahvipannu tulelle. Niin aamut alkoivat.

Iso puutarha antoi satoa kesän mittaan, kriikunoita, viinimarjoja, vadelmia, karviaisia ja monta lajia omenoita. Niiden mehusta sai talveksi viinikerrallarin harvakseltaan nautiskeluun.

Yksin asuminen oli kodikasta. Vuodenaikojen mukaan elelemistä. Mauste-, vihannes ja kukkamaat ilahduttivat ja pitivät toimeliaana. Sinne syntyi poikanikin, kriikunoiden ja ruusupapujen keskeen. Se oli KOTI.

Olikin työtä. Kun oli lämmin päivä, leikkasin ruohon ja se tuoksui. Ilma saattoi olla helteinen kuin hunaja. Kuljetin kottikärryillä halkoja suojaan talveksi. Alimmaisiin oli tarttunut multaa, käsissä multaa. Ihoni alkoi sekin kesältä tuoksua. Päivän viiletessä istui puutarhatuoliin mukavan kirjan kanssa

Tunsin eläväni. Tunsin kuin siili, joka sai portailta maitoa juoda .

Uusi ja outo

2010-09-03T13:15:00.005+03:00

Auringon välke kimaltelee ovenkahvalla

En uskalla astua sieluuni sisään enkä ulos

Minua pelottaa tämä valkeus

Asuin liian kauan pimeässä,

olen sokaistunut valosta

Ajoittain jokin lämmin täyttää minut

Kuitenkaan silmäni eivät vielä avaudu

sille toiselle todellisuudelle

Pelkään aurinkoni laskevan

pelkästä katseesta

Päivänpoika

2010-09-02T17:27:00.003+03:00

Helteiden antia:

Olet mikä olet, loistava kerä

Poutapäivä kirkastaa mieleni

Kuljet aurinkonsäteellä luokseni, auringonpoika

Tasapainoilet mieleni pinnalla,

lämmität minut ihoni päältä

Päivänpojan hyväilessä valollaan

en pakene varjojen alle

En ole pitkään aikaan

suojautunut sinulta, päivänpaiste!

Olet kaikessa halussani kylpeä valossa

Olet vahvistanut polun luokseni, päivänpoika

Huout lävitseni viljan tuoksuna,

vuodatat hikeni ja juon valoasi

Avaat huokoseni lämmöllesi

Ympäröit minua, valaiset elämäni

En enää pakene pimeyteen.

Helteinen päivä

on kuuma rakastettu

ja auringon poika lienee armoton

Lämpösi kuumottaa minut

Kotini on täynnä helteenhunajaa

Mieleni on valon kyllästämä

YÖNTYTÄR

2010-08-16T22:24:00.006+03:00

Kesätauon jälkeen olen palannut jo blogistaniaan! Tässä tämän kesän tuotantoa:

Taivaankanteen kiinni jäätyneet tähdet

hohtavat kylmyyden tuike silmässään

Kun yö syöpyy sydämiin

Loistonsa hehkuu kuutamona tasankojen yllä

Laajat maat avautuvat yöntyttären syleilylle,

kun tuo avaruuden mustuus saavuttaa maan

Ammennat kaikkea elollista

tuossa sieluttomassa pimeydessä

ja tulvahdat uniimme kummallisuuksina, yöntytär

Saaliinomaisia kuplia ovat päivän kokemuksemme sinulle,

muuntelet niitä tunteettomalla tavallasi

Kunnes unet sammuvat kuten yön tähdet

Maa on kyvytön yöntytärtä estämään

Kukat sulkeutuvat nuppuihinsa,

me tajuntamme pimeyteen taloihimme

aina kun saapuu yönsydän,

pimeyden syli,

tajuttomuuden tila

Vaikka myös viettelet, yöntytär,

kauhun ja kuoleman uhan keinoin,

sinä salattu!

Tällainen runo syntyi minulta elokuun tummenevassa illassa ulkosalla viivyskellessäni.

Marjaisa

Kaipaus

2010-05-24T21:22:00.003+03:00

Tunnerunosarja: PELKO

2010-05-15T14:59:00.012+03:00

Tulehan isän syliin, tulehan äidin luo

Isä on kylmä koura ja jämerä ääni

Äiti on tiukka ote ja lipevä läimäytys

Ja lapsi seisoo paikallaan ja huutaa...huutaa

Joten lapsen nimeksi tulee Pelko

Kaveri on naseva sana

Toveri on ilkkuva irvistys

Opettaja on kovisteleva karttakeppi ja loputon puhetorvi

Vaativien hahmojen varjossa hytisee lapsena

Kiusaavien virkkeiden liepeillä tutisee nuorena

Omaa pelkojaan yrittää uhmata aikuisena

Itseään kuitenkaan unohtamatta, nimeään Pelko

Rakastettu onkin sitova syleily tai torjuva olankohoutus

Ystäväkin on lennokas lausahdus, joka osuu arimpaan paikkaan

Niin hän taistelee tunteidensa aallokossa

Niin hän luovii ajatustensa kulussa

Nousee aalto ja pyyhkii yli pelokkaan mielen

Hän hakee turvaa toisien vuoksi omista kielteisistä asenteistaan

Uhkakuvat leikkivät mielensä pinnalla ja oppivat uimaan aina

Sillä hän ei pysty unohtamaan nimeään, itse Pelko

Oma ansio on varmaan vain risova toilaus

Oma aikaansaannos muka onneton mokaus

Lepoa ei suo uni, ei työelämä

Epävarmuus on asettunut mieleensä asumaan

Pelko kolkuttaa kuolemana, mutta myös varoittaa elämästä

Hän ei astunutkaan koskaan kohdusta ulos katsomaan maailmaa

avoimin silmin

Eikä hän unohtanut kokonaan ensimmäistä huutoaan

Tunnerunosarja :ONNI

2010-05-07T14:04:00.006+03:00

Onni on vähään tyytyminen

Kauniin sävelkulun ihaileminen

Valon vuorokautiseen leikkiin eläytyminen

Onni, onni

Ei tule kutsusta

Katoaa murheen edessä

Ei kestä avioliitossa

Täyteläinen olo

harvoin saavutettu

Keinoin säilytetty:

pysähtyä, havaita, tyytyä

Tunnerunosarja: VIHA

2010-04-08T21:15:00.011+03:00

Tunteista kertovien proosarunojeni sarjassa on vuorossa VIHA. Nämä runot eivät aina kerro omista kokemuksistani. Yritän tavoittaa niissä jotain yleisinhimillistä. Kertokaa tavoitanko?

VIHA

Mieleni raunioilla myrsky heittää kaiken olevan

päin kasvojani
Tunteeni vyöryvät koskina
Ajatukseni reuhtovat tuulina
Asuin taloa, joka romahti päälleni

enkä saa rauhaa
Peto pesiytyi minuun ja vihasin ihmistä

- ihmisen lasta,
jonka silmissä näin syytösteni maalin,
jonka teoissa näin taiston itseäni vastaan
Voi mikä myllerrys tuhosi mieleni kodin
En saa rauhaa ennen kuin kostan
oman myrskyni tuhon mielessäni maailmalle

Tunnerunosarja: ILO

2010-04-05T18:47:00.004+03:00

Ilo kuplii suonissani, kikatus vavisuttaa vatsaani

nauru pyrkii ilmoille ja vilkkaus silmäteriin

Niin on kevyt olo,

niin on kirkas katse,

niin on hetki hetkeltä hauskempaa

Tuuli toi toiveeni takaisin täyttyneenä,

valo paljasti salaisimman toiveeni toteutuneena

En voi siis riemua estää,

Ilo kutisee kaikkialla,

kehossani, äänessäni ja huoneessani,

joka kylpee kirkkaissa väreissään nyt

Kuin vasta olisi tosi elämä alkanut!

Tunnerunosarja: RAKKAUS

2010-04-01T20:55:00.012+03:00

Kultakaivoksen lupaus

Varmuus yhden paremmuudesta muiden suhteen

Houkutus, epätoivo, ilo

Elämän täyttymyksen odotus tanssista kaksin

Menkäämme salaiseen paikkaan

Polvistukaamme ja valelkaamme toisemme sanojen hunajalla

Vakuuttakaamme toisillemme tunteen syvyydellä

voittavamme itse Aika

Vaatikaamme samaa soppea kaksin ollaksemme

Tanssikaamme seisaaltamme, istuen ja makuulla yli yön

Tanssikaamme aina kaksin

Tunnerunosarja: TOIVO

2010-03-27T17:43:00.010+02:00

Toivon jossakin olevan taivaan, oikeastaan olen siitä varma

Afrikkalaisena luulen, että se on länsimaissa

Buddhalaisena luulen, että joskus kohtaan nirvanantilan

Miehenä luulen, että se on palkan nousu tai vaikka uusi nainen

Naisena olen varma, että onni ja autuus on oma talo ja lapset

Aina kaipuu on onnelaan, joka on tuolla puolen jonkin ehdon

Se voi olla tuolla puolen kuoleman

Se voi olla tuolla puolen meren

Se on aina jossain muualla toivona

Se on haave paremmasta

Minun on saavutettava se jotenkin

Sen on tultava joskus elämääni

Taivas on sellainen tila, jotan pohjimmiltaan kaipaamme:

murheeton, suruton, huoleton

Taivas on kaikkien tarpeidemme täyttymys

Varmaa on, ettei maa päällään sellaista kanna

Sillä taivas on Toivo itse,

se jonka varassa jaksaa seisoa,

se joka koittaa tulevaisuudessa,

se joka antaa elämälle lisää virtaa

Tunneruno: TUSKA

2010-03-24T15:10:00.008+02:00

Jos onni odottaa oven takana,

niin tuska istuu vierelläsi sohvalla

Hypistele vain kullanhohtoisia hiuksiasi, niissäkin asuu jo tuska

Se kuvastuu rakastettusi katseesta,

miehen kädenvärähdyksessä hänen sytyttäessään savukkeen,

ja äidin käden silittäessä pientä päätä

Tuska ei seiso nurkan takana,

vaan kävelee sinua vastaan selkä suorana ja pää pystyssa

Saaden röyhkeydellään sinun pääsi painumaan

Se kulkee asematunnelissa sinua vastaan ja kadulla,

vartoaa kotiovella ja kätkeytyy kahvikuppisi uumeniin:

sinä juot ja tuska virtaa sisääsi

Vavisuttaa joka hermoasi, tunkeutuu luihin ja sydämiin

Jokaisen ajatuksesikin takana on jo tuskaa

Kun olet onnellinen,

tarttuu tuska onnea kädestä,

suutelee onnen hauraan valkeita olkapäitä

ja nuo kaksi rakastavaista

istuvat silmiesi pupilleihin aivan lähelle toisiaan,

sinun mitään huomaamatta

Ja jos onni lähtee, tuska jää

Sillä onni ei sinua opeta, mutta tuskasta sinä kasvat

Avioliitosta

2010-03-17T12:47:00.012+02:00

Lopettakaamme toistemme arvosteleminen, arvioiminen kannaltamme, määrittely...

Kuunnelkaamme vain toisen ajatusten virtaa, sydämenlyöntejä, ihon ja hengityksen huountaa.

Jos ne värähtelevät samassa tahdissa kuin omamme, olemme löytäneet sen, jota etsimme.

Silloin tunnemme lepäävämme hänen läsnäolossaan kuin oman itsemme sylissä.

Älkäämme odottako toiselta salaperäisyyttä, jotta hänestä enemmän kiinnostuisimme.

Jos haluamme vain miettiä mikä on tuon mutkan ja tuollaisen oikun takana, kyllästymme enemmän erilaisuuteen.

Älkäämme tehkö toisistamme virikettä ahneelle mielellemme.

Onko toinen muka lukematon kirja tai avaamaton arkku. Silloin meidän on unohdettava kirja, kun olemme sen lukeneet ja jätettävä arkku rauhaan, kun olemme sen penkoneet ja nähneet mitä toinen sisälsi.

Voi miten parhaalta tuntuukaan tietää ja tuntea toinen ihminen perinpohjaisesti. Se on elämän pituinen matka ainakin. Silloin voi oppia tietämään, mitä häneltä voi odottaa, miten hän pystyy itseä ymmärtämään ja lisätä ymmärrystään hänestä.

Kun silloin saapuu toisen luokse, on kuin tulisi kotiin.

Levähtäkäämme toistemme luona. Olkaamme satama, pääteasema, synnyinmaa.

Olkoon toisen läsnäolo paikka, johon aina palaamme , kuljimmepa kuinka kauaksi ja koimmepa miten huimaavia kokemuksia tahansa. Olkoon puolisomme se, jonka luo tulemme vuodattamaan sen veren, joka vuotaa yli maljastamme elämässämme.

Olkoon hän meille syli, jossa annamme mielemme levätä, jotta sydämemme jaksaisi taas lyödä yhä kiihkeämmin. Olkoon hän se paikka, johon emme koskaan lakkaa kaipaamasta!

Metsänneito

2010-03-05T20:06:00.014+02:00

Vertauskuvallinen runoelma puista:

Samoilen metsässä näkemättä joka puuta

Metsä merkitsee minulle aivan kaikkea

Se on kokonaisuus

Huomaan, miten puut huolehtivat vain omasta kasvustaan

Ne kilpailevat valosta oman elämänsä eteen

Tämä koko metsä vaikuttaa niin suurelta minun rinnallani

Puut ovat osia isosta järjestelmästä

Muutut puuksi, jos takerrut omiin käsityksiisi

Ojentelet oksanhaaroja, kasvatat omia ajatusratojasi

Itse istun kannolla, metsänneito

Minut kaadettiin maahan, olen vapaa

Vaikka en tunne muita suuntia metsässä kuin valoa kohti

Tosin piilossa pedoilta on parempi olla

Metsä kätkee salaisuuteni, maahan kaadetun puun

Paikallaan seisovat hulmuttelevat lehtiään toistensa lomassa

Paljon puiden puhetta, ei vähääkään liikettä suuntaan tai toiseen

Varjoissa kohtaan liikkuvaisia maan pinnan päällä

Puut eivät usko, että eläimiä onkaan

Eivät ne huomaa, vaikka karvaturri keinuisi oksallansa

Metsä on villi ja vapaa paikka elukoille,

suunnaton rajoiltaan. Silmänkantamattomiin

jatkuvat runkojen järjestäytymättömät rivit

Niiden juurakoihin voin kompastua

Maasta ne imevät pohjattoman elinvoimansa

Taivaalle kurkottavat mänty, kuusi ja koivu

omaan osaansa luottaen

Latvusten alla on pimentoa ja lämpöisää

Arat otukset vaeltelevat siellä

Itse istun kannolla

ja kuuntelen metsän outoa soittoa:

karjuntaa, huhuilua, töminää, rapsahtelua

Eläimet pysyttelevät piiloissansa

Kukaan ei tunnista metsänneitoa olemassaolevaksi

Tellervo on minunkin nimeni nyt

Syventyminen

2010-01-30T23:11:00.009+02:00

Suljin silmäni ja katsoin itseäni

Yllättävä tuuli vei jalat altani

Matto väistyi kuin itsestään

Lattia poistui tukemasta minua

Putosin todellisuuden läpi kuin kivi

Olen maan alla ja maata ruumiiltani

Itseni on haudattuna sisimpäni viimeiseen soppeen

En voi lausua ajatuksiani - niitä ei ole

En voi näyttää tunteitani - ne eivät liiku

Vajosin ja maa vajosi kanssani

En kuullut, en nähnyt, en kokenut ruumistani

Unenkevyt oli olemassaoloni jäänne

Pimeys kuin multa, hiljaisuus kuin hauta

Ei ollut ketään enää tunnistamassa kasvojani peilistä

Ei ollut ketään enää juoksemassa ajatusteni perään

Ei liikahtanut tämä kivi, kun kohtasi kallion

Syvien vesisuonten solina ei kuulunut

Niiden kirkkaus ei hohtanut

Olin jo puhdas ja järkkymätön

Kuin kidetimantti puristuisi hitaasti siksi loistoksi,

mikä ei kaipaa kaivoksia eikä koreilijoita

Olin ennen niin auki elämän tuulien viedä

Vesisuonistani kannettiin kaivokaupalla kasteluvettä

Jotakin iti, hetken viheriöi,

mutta siemenet usein jäivät kasvamatta

Maailma korjasi pellon

Maailma tuhri jokeni

Jäin multakasan päälle yksin ja lepäsin,

kunnes maa nieli minut

En enää eroa sisäisyydestäni

En jaa, en anna itsestäni

Tuulet viuhukoot ylitseni,

myrskyt riepokoot,

päivän hiki virratkoon noroina

Minä en liikahdakaan,

vain säilyn sisäisyyteni uumenissa

Kaikki tekevät parhaansa

2010-01-22T13:23:00.006+02:00

Ihminen arvioi kunkin tilanteen, miten siinä toimia. Arviointi on aina subjektiivinen, kuten ihmisen tapa hahmottaa maailmaa on. Tietynlaiset urautumiset on jokaisella myös aivoissaan. Niihin on vaikea "ohjelmoida" jotain uutta ja objektiivista. Siis saatan kirjoittaa turhaan.

Arvioidessaan tilannetta menneisyytensä ja tietomääränsä valossa ihminen pyrkii toimimaan oikein. Kukaan ei tahallaan töpeksi elämässä. Tästä voisin antaa niin lukuisia esimerkkejä, että jätän niitä kommentteihin. Kaikkeen vajavainen ihminen ei pysty. Täydellistä ei ole yksilöissä. Joskus jälkeenpäin ihminen havaitsee toimintansa vääräksi, mutta kullakin hetkellä hän tekee omat subjektiiviset arvionsa ja käyttäytyy kuten käyttäytyy, parhaan tietonsa ja taitonsa rajoissa.

Jokaisella on omat näkökulmansa elämään, pohjimmiltaan subjektiiviset. Osittain tietysti myös he saavat aistiensa kautta myös käypää tietoa todellisuudesta koko ajan. Silti näkökulma liittyy aina omaan elämänkokemukseen ja sen tuomaan osittaiseen tietomäärään. Ihminen on vajavainen, ja siksi olemuksellisesti viaton.

Vihaton suhtautuminen toisiin ihmisiin itselläni perustuu tämän hyväksymiseen. Kaikilla on "hyvät ja huonot" puolensa. He ovat N Y T sellaisia kuin nyt ovat. He eivät sille juuri tällä hetkellä muuta voi; ehkä joskus tapahtuu pientä muutosta, mutta se on heidän oma asiansa.

En pyri muuttamaan ketään siitä, mitä hän tällä hetkellä on enkä jurnuta mielessänikään tästä asiasta. Tietenkin pieniä konfliktin poikasia joskus tulee. Silloin kuuntelen, mitä toinen haluaa sanoa, vaikka en uskoisikaan sitä. Vihaisetkin ihmiset lauhtuvat, jos heidät hyväksyy sellaisinaan.

Aito ihmisten hyväksyminen tulee myös itselle takaisin. Toisessa huomaa helposti myös pitämisen arvoisia asioita, persoonallisen kauniita. Kukaan ei ärsytä, mutta kaikkien kanssa ei tarvitse olla paras kaveri. Tulee ikään kuin puolueeton perusasenne. Vaikken rakasta tunteella kaikkia ihmisiä, olen hyvin pidetty. Ihmiset kääntyvät puoleeni ja hyväksyvät myös minut. Väärinymmärrykset korjataan. Ihmettelin joskus mistä tällainen suosio johtuu sosiaalisessa elämässäni.. Kaiketi siitä, etten yritä muuttaa ketään toisenlaiseksi ollenkaan. Olen läsnä heidän kanssaan, silloin kuin olen.

Blogistaniassa en ole kovin suosittu. Tämä onkin kanava sisäisyyteni avautumiseen. Kaikilla, jotka minusta pitävät arkitodellisuudessani, ei ole kapasiteettia tavoittaa minua sisäisyyteeni saakka. Erilaiset asenteet, käsitykset ja maailmankuvat ovat vastassa - olkoon aivan rauhassa heillä. Täällä on vapaus valita kirjoittamansa - ja lukemansa. Nyt kerroin elämänfilosofiastani, jota on kertynyt aivan käytännön kautta. En kopioi mitään mistaan opista, kirjoista tai lehdistä. Tämän asian halusin tänään jakaa...

Hyväksyminen

2010-01-16T22:00:00.013+02:00

Puhun nyt elämän hyväksymisestä sellaisena kuin se on,

toisten hyväksymisestä sellaisina kuin he ovat ja itsensä hyväksymisestä sellaisenaan. Tämä ei ole luettua, tämä on koettua.

Elämänhalu ja jano olemassaoloon ovat luonnollisia olotiloja. Kuulen kuitenkin paljon jurputusta ja jäkätystä olosuhteita, muita ja itseä kohtaan. Aloittakaamme toisista:

IHMISTEN HYVÄKSYMINEN

Ihmisrakkaus ei ole tunnetila vaan asenne toisia kohtaan. Kaikki me olemme erilaisia. Yksilö on arvokas sinänsä, itseisarvo. Moninaisuuden kirjo on suuri: ei ole hyviä tai kokonaan pahoja, on vain keskeneräisyyttä ja vajavaisuutta kaikilla. Aina ei kemiat sovi: työtavat, keskustelutaidot, reaktiot ovat monenmoisia. Jokainen taapertaa tavallaan. Olen tavannut alkuun ärsyttäviä ihmisiä, joista on tullut hyviä ystäviä. Olen tavannut inhottavia ihmisiä, joista olen oppinut pitämään. On raskasta halata metsän kaikkia puita, mutta silti ne saavat kasvaa siellä rauhassa. Vaan jos toista yrittää muuttaa, hänellä herää vastarinta ja hän kokee tulevansä väärin kohdelluksi. Vänkyrä puu voi olla kaunis, ei sitä kannata vitsalla hakata. Kaatunut puu ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja nousta pystyyn. Pääasia ettemme ole monokulttuurimetsää. Omakaan elämä ei käy tylsäksi, jos ei vaadi toisilta samanlaisuutta - yleensä se tarkoittaa itsensäkaltaisuutta.

ITSENÄÄN RIITTÄVÄ

Kaikesta huolimatta on vaikeaa ihmiselle hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Pitäisi olla jotenkin parempi, että itsetunto nousisi .Itsetunnon perusta on kuitenkin tunto itsestä, ei toisten antama gloria. Aina löytyy parempia ja huonompia urheilijoita, taiteilijoita, uraihmisiä, älykköjä, humoristeja. Ja näin on hyvä. On vain ajan kysymys koska voitat jonkun tai häviät jollekin, enemmin tai myöhemmin. Kukaan ei ole maailman paras. Ihmisessä täydellisyyttä ei ole, ei aidosti. Jätä siis oma persoonallinen sormenjälkesi maailmaan ja toimi tavallasi. Myös ulkoinen kauneus on "katoavaa", minkä tämä kulttuuri unohtaa ihannoidessaan ikuista nuoruutta ja hoikkuutta. Olet pohjimmiltasi itsellesi kaikkein arvokkain olento. Älä prässää, patista tai jankuta itse itsellesi. Tunne hellyyttä ja myötätuntoa edes yhtä pientä olentoa kohtaan tässä isossa ja pahassa maailmassa. Se olet sinä.

REHELLISYYS NYKYHETKELLE

Hyväksy maailma sellaisena kuin se on ja koko sen historia. Voit toki tehdä voitavasi muutoksen eteen, mutta osasi on olla pisara. Unelmia saa olla, mutta jatkuva negatiivinen ajattelu nykyisistä olosuhteista pilaa tämänhetkisen elämäsi, ja vain se sinulla aina on. Mahdollisuuksiin voi tarttua, jos niitä vastaan tulee. Aina ei tule tai et osaa ottaa tilaisuudesta vaari ajoissa. Nykyhetkeen suhtautumisessa on avain. Tunnista tarpeesi juuri nyt ja juuri tämän päivän tehtävät, niin suoriudut huomisestakin kevyesti. Jos työmäärä on MAHDOTON, uskalla tunnustaa se, myös vaikka pomollesi. Teet sen minkä voit. Enempää et voi. Ei kannata moittia itseään laiskuudesta. Elämä on raskasta. Sopivalla asenteella siihen, itseesi ja ihmisiin jaksat sen aika hyvin. Maapallo ei ole onnela, elämä ei ole taivas! Lähde siitä ja sisäistä tämä. Onni ei ole tulevaisuuden mitan päässä. Jos sitä oli menneisyydessä, se ei toistu ainakaan aivan samanlaisena. Pysähdy ja kokoa itsesi. Huomaat paremmin miellyttävät hetketkin, jopa työssä. Ole aidossa kontaktissa maailmaan, toisiin ja itseesi koko ajan ilman yrittämistä ja pyrkimystä. Paljon sanottua, mutta ihan helppoa. Kannattaa ikään kuin sopeutua eikä aina olla vaatimassa muuta. Positiivinen asenne on sisäistä rauhaa nurkumatta, vaikka tapahtuisi paljon. Kaikki on muuttuvaa kuin meri.

Suomenkieli on mielenkiintoinen

2010-01-12T18:53:00.007+02:00

Uskonto sanana pitää jo sisällään sanan USKO. Se voi tarkoittaa sekä totuutena pitämistä että uskonvaraista maailmankuvaa. Tiede taas tulee tietää -sanasta, samoin kuin esim. tietäjä.

Ihmettelen tieteen megalomaniaa: ajatellaan, että luonto olisi evoluution kautta tuottanut Homo Sapiensin, joka pystyy tutkimalla oivaltamaan kaikki luonnon lainalaisuudet koko universumissa. Tiede sokeutuu matematiikkansa edessä omaan logiikkaansa. Ateismia pidän vain yhtenä monista maailmankuvallisista vaihtoehdoista.

Ihmettelen myös sitä miten Jumala ikään kuin alkaa olemaan olemassa, jos ihminen itse näin päättelee ja uskoo. Jos uskosta luovutaan, ajatellaan Jumalan ikään kuin lakkaavan olemasta. Uskomistavat ovat moninaiset eri puolilla maapalloa. Monenko ihmisen ajatellaan olevan väärässä tai oikeassa, jos lasketaan miljardeissa ja puolustetaan muita vastaan taistellen vain omaa kirkko- tai kuppi omaa kuppikuntaa?

Sanomani voi olla joskus hämmentävää, koska ajattelutapani on synteettinen, ei analyyttinen. Ihmiskunnan moninaisuudessa äly pukeutuu yksilöllisiin näkökulmiin.

ELÄMÄN ZEN

2010-01-09T19:46:00.005+02:00

Tuulen kuiskaus huulillani,

ilmavirta askeleissani -

Tanssiinkutsu elämän kanssa,

josta laulan sydämeni tunnot

Olen tarpeellinen kuin puu,

jonka lehdet väräjävät syksyn kirkkaudessa

Koen säiden vaihtelut,

kun tuuli tarvitsee jonkun tanssitettavan

Näin elämä minua vie

Itsetuntemus

2009-12-28T19:40:00.013+02:00

Itseään ei voi kääntyä katsomaan. Peili näyttää väärin, valehtelee, ei ole ohjektiivinen: katsoja joka siihen tuijottaa, määrittelee kuvan. Katson ennemmin mieltymyksiäni: lempivaatteitani, suosikkikirjojani, kotini sisustusta.... Niin ihminen löytää itsensä "heijastumalla" maailmaan.

Ulkonäköä määrittävät geeniperintö, elämäntavat, ajan ikärasismi....Tupakoin, näkynee ihossani? Sairastan, rumenen? Hölkkään ja kiinteytän, kaunistunko? Kuitenkin juuri minä olen se, joka kokee tuon kaiken... eikä ole jonkin tulos. Olen ollut itseni koko ajan, - sama kokija!

Hetket vain kiitävät ohitse - jatkun ... Unessakin olen edelleen sama, vaikken tietoinen ihminen. Mitä ulkonäöllä on väliä? Voin nähdä itseni myös oman elämänpiirieni kautta.

Itsetuntemukseen pääsee elämällä, tuntemalla ja kokemalla. Muillakin keinoin?

Tietenkin huomaan myös joskus uusia puolia itsessäni -

Vaiko alan vain tiedostamaan paremmin millainen olen -

Vaiko olen vain tapoja, tapaolento ja huomiokykyni rajallinen -

Olenko siis ikiaikainen, jalostettu elämän kokemuksissa vai hetken tuote?

Avaraa

2009-09-05T19:46:00.006+03:00

Kotini on muuttunut. Lapsi ei enää ole kanssani. En enää voi puhua lapsesta, vaan aikuisesta. Tunnen miten napanuora on nyt viimeinkin katkennut. Ei surua, ei iloa siitä, vain etäisyys, joka on outo, lähes tyhjiö. Kuukaudessa muuttui niin paljon pojan muuton myötä.

Luulin, että hän on aina lapseni, ainokaiseni. Yhtäkkiä hän haluaa olla vertainen ja elämän kanssakulkija. Ehkä otan jo oman nimeni käyttöön ja kehoitan häntä lopettamaan äidiksi kutsumisen.

Hiljaisuus vallitsee asunnossani. Ennen päällä oli aina pelit ja vehkeet. Outoa kuunnella pelkkää hiljaisuutta - se lähes kuuluu jotenkin, erilainen atmosfääri. Elämänkausi äitinä on ohi ja pojalla ammatti ja oma elämä nyt. Yhtäkkiä onkin elämässä tilaa vaikka mille! Uusi kausi alkaa -

Tunnustus

2009-07-23T17:53:00.013+03:00

Tällaisen palkinnon antoi minulle Zilga. Kiitokset kovasti! Se lämmitti sydäntä ja innosti tähän harrastukseen lisää. Näitähän leviää blogista toiseen, mutta samalla viikolla sain molemmille blogeilleni ensimmäiset.

Jaan sen eteenpäin. Palkinnon saa Muumitaloa etsimässä blogi. Siellä on unimaisia aiheita ja muita tarinoita kiehtovasti kirjoitettuna.

Kiitosruno molempien blogieni arvostajille löytyy sivulta Arvoitus.

Näiden tunnustusten vastaanotto on myöhässä, koska oli iso ruljanssi muutosta. Poikanen lensi pesästä omiin uomiinsa. Nettiyhteyskin katosi samalla. Nyt taas kaikki toimii.

Olenkin tässä ollut muidenkin muutosten keskellä. Joka elämänpiiri on vaihtunut. Aloitan omien ryhmien ohjaamisen jälleen ja maalaaminen jää vähemmälle. Asunnossa on hiljaista ilman nuorisoa. Nyt varmaan viihdyn tietokoneella enemmänkin. Ihmissuhteissani on tapahtunut myös vaihdoksia. Vanhat ystävät palaavat ja kaipaavat tukeani. Miesystävän kanssa on väljempää kuin ennen.

Uusi blogi on syntynyt. Sinne laitan entistä enemmän ihmissuhteisiin liittyviä pohdintojani ja fantasia- tarinoita. Runot jäävät nyt vähemmälle Kosmoskynässä ja Arvoituksessa. Sijaan tulee enemmänkin mietelmiäni ja muita pohdintoja. Arvoitukseen tarkoitus olisi laittaa myös kuvia. Uusi blogini on Perhonen. Kurkkaapa sinnekin! Ihanan taustan ja yläkuvan on tehnyt ystäväni Itkupilli.

Kosminen oikeudentaju

2009-07-15T12:15:00.005+03:00

Ylevä oikeudentaju loistaa kauniisti, mutta harvoin tuntuu ihmisen elämässä asti. Kaiken sen vääryyden taustalla, mitä maailmassa on, lienee - luotan - jotakin täydellistä. Maailmalla vallitsee hyvän ja pahan taistelu, kuten vanhin maallinen uskonto väittää.

Odotamme auringon nousua eli Luojamme puuttumista sotaisen ja saastuvan maailman kulkuun. Sanonkin, kukaan ei ole halunnut tällaista historiaa!

Tämä ei ole Onnela!

2009-07-14T15:22:00.004+03:00

Emme tiedä
ikuisista laitumista
Kuolemasta henkiin herätetyt
kertovat tutkijoille
hyvistä kokemuksista:
valotunnelista, vainajien laidunmaista...
Meidän,
joiden on jatkettava matkaa,
osa on kovin
Miksi surra syntymättömiä
tai kuolleita?
Ehkä jossain on onnela!

Monologeja Olennaisen kanssa 4

2009-07-13T20:39:00.003+03:00

Monologi Olennaisen kanssa 3

2009-07-13T11:20:00.002+03:00

Nyt minä luulen tietäväni, jumala!
Jostakin olennaisesta olen vielä vajaa,
kun hyvä sydän on minulle taakka!

Monologi Olennaisen kanssa 2

2009-07-12T12:51:00.001+03:00

Monologi Olennaisen kanssa 1

2009-07-11T19:28:00.004+03:00

Joulupukki ei tule sadesäällä...

2009-07-10T12:52:00.007+03:00

Aikoinani olin varma, että joskus elämäni aikana saan jonkinlaisen "lottovoiton" edes. Sitä ei ole tullut. Vastoinkäymisiä vain ja arjen pikkuruisia iloja. Enkä koskaan itsepäisesti rakentanut sen ajatuksen varaan, toivoin vain onneni kääntyvän. Koska sellainen toive saattoi olla vain nuoruuden tulevaisuusoptimismia, jota minulla on paljon.

Runsaimmin saa, kun vähiten osaa odottaa - tai ainakin jotain. Tämä periaate on kummallinen - enkä puhu vain omasta elämästäni. Vaikka tarve olisi joskus suuri, niin että se hallitsee mieltä, elämässä kokee vain puutostautia. En nyt tarkoita vain, että varsinaisesti jo itse ajatus puutteesta tai runsaudesta vaikuttaisi suoraan siihen miten elämässä käy - vaikkakin sellaistakin oppia on liikkeellä.

Jos mieli on avoin uudelle vaatimatta elämältä paljon, varsinkaan jotain tiettyä, tulee kaikenlaista vastaan. Sitten ei tarvitse kuin poimia elämän joulupukin säkistä lahjojaan. Mutta muista, jos saat sieltä jonkun "paketin", kun sellainen sinulle annetaan ja vastaan tuodaan - älä torju sitä! Se ei ehkä ole niin mieluinen, koska se ei olekaan juuri sitä mitä odotit - toivoit - tarvitsit - suunnittelit. Se voi olla mieluinen. Mutta jos olet itse vastahankaan elämän virrassa, se alkaa - lahjasi - muistuttaakin risukimppua. Ota avoimesti vastaan kaikki mitä tulee ja tartu yllättäviinkin tilaisuuksiin, Apu tulee odottamattomiakin teitä...

Onko uimataitoa?

2009-07-09T06:51:00.005+03:00

Sponttaanisti otan onkeeni kaikki mahdollisuudet, jotka elämä sattuu tarjoamaan.
Se ei ole sisäistä impulsiivisuuden ulkoistamista ainakaan suin päin ryntäilemällä!

Virta vie, muttei aina toteuta unelmiani. Siksi takataskussani kuljetan monia vaihtoehtoisia toiveita, jotta voisin tarttua kalaan, kun se vastaan ui elämäni joella.

Uiminen ei ole raskasta elämän virrassa, jos kulkee sen myötävirran mukana. Elämä on opettanut, että harmaan kiven läpi ei pääse. Eikä muuriin, jos sellainen on vastassa, kannata hakata päätään.

Virta vie niiden ohitsekin, jollei ole jääräpäisesti takertunut yksisilmäisiin unelmiin. Vesi kiertää mieluummin kovat vastukset, vastoinkäymiset, kuin takoo niitä toistamiseen.

Vesi raivaa myös vuolaasti uuttakin reittiä, jos siihen suostuu. Silti se on sama virta.

VIRTAAVUUS 1

2009-07-08T21:53:00.005+03:00

ELÄMÄ ON VIRTA.

Elämä virtaa joskus ohitsesi.
Tai sitten voit uida siinä virrassa.
Jos janoat jotain elämältä?
Alä niele liikaa suolaista vettä!

Runo: Sisäinen lapsi

2009-07-07T13:16:00.004+03:00

Kokemukset torjuvin ajatuksin
ja varovaisin katsein
hellin lasta,
jota kannan sisälläni.
Kuulen joskus hänen helkkyvän naurunsa
suustani.
Tiedän hänellä
olevan pitkät liehuvat hiukset
ja siniset silmät,
eikä minun vihreitäni.
Näen
hänen jo kirmaavan aurinkoisella niityllä
valkovuokkojen ja kallakukkien välitse.
Kuitenkin niin vähän aihetta nauraa ja kirmata.

Hänen lapsen silmänsä ovat
liian avoimet.
Ja kyyneleensä
eivät yhtä sameita kuin minun.
Hän puhuu jo
kuin laulaisi
ja on vaiti
kuin hyräilisi.

Lapseni pikku lintuni
Tämä maailma
tulee tappamaan sinut.
Ja minä pelkään hetkeä
kun olen yksin.
Seuranani
vain oma ruumiini
kuin raunioitunut koti.

Nyt sinä kukit
sen kivien ja palkkien välissä
kalloina ja valkovuokkoina.
Kuulen sydämenlyöntisi!
Kuin rautaa taottaisiin
sulaksi vedeksi.

Varovasti,
hapuillen astuen,
kannan lasta sisälläni.
Jonka synnytän sielustani
silloin tällöin
neitseellisesti.

Helteenhunaja

2009-07-06T17:28:00.002+03:00

Havun ja varpujen sulattamossa
käyskellessä
paahtuvan viljan hamuiltavana
ovat askeleet
lähempänä maata kuin koskaan.

Saran varrella aamukasteisista heinistä
ohran varjossa
jäävät pisarat sandaaleihin,
miten tukassa
paahtaa aurinko jalkojen viiletessä.

Hyppy yli hyönteisten elävöittämän veden
helmoja nostaen,
harppaavan jalan alla vilahtaa oja
Puut huokuvat
kuumaa päivää liikkumattomia oksistoja

Yksin

2009-07-06T15:30:00.004+03:00

Kukkia ja perhosen siipiä,
timoteit korkealla pääni yllä
Katselen koivun latvoja, pilviä, lintuja,
pohjattoman sinistä taivasta
Makaan pääni alla nurmi ja taipuisat heinät
Sormieni välistä nousevat ruiskukat, päivänkakkarat varpaistani
Joku nauraa äänekkäästi
ja kymmeniä päitä nousee heinien lomista,
kymmeniä päitä pareittain
Vain minä olen yksin orvokkiseppele hiuksillani

Parasta kesässä

2009-07-05T16:13:00.005+03:00

Tänään oli lämmin päivä
Leikkasin ruohon ja se tuoksui
Ilma sakeaa kuin hunaja
Kuljetin kottikärryillä halkoja suojaan
Alimmaisiin oli tarttunut multaa, käsissä multaa
Ihoni alkoi sekin kesältä tuoksua
Päivän viiletessä istui puutarhatuoliin mukavan kirjan kanssa

Tunsin eläväni
Tunsin kuin siili,
joka sai portailta maitoa juoda

Sisäinen lapsi

2009-07-05T15:52:00.004+03:00

Harvakseltaan olen nyt päivitellyt sivujani, mutta lupaan olla nyt ahkerampi. Arvoitus-sivuillani olen käsitellyt lapsuuden kovia kokemuksia ja syntymän ihmettä. Elämän sirkuksesta ja sieltä pääsenkin nyt aiheeseen: Sisäinen lapsi. Onko sellaista? Minulla on.

Miten lukijani tämän ymmärtävät. Raskaana en ole. Millainen sisäinen lapsi voi olla?

Nautin leikeistä (olen 50 vuotias noin) ja hyväntahtoisesta leikinlaskusta. Pidän värikkyydestä ja ihailen kaikkea kaunista. Joskus tekisi mieli juosta pitkin puistoja ja olla villi ja vapaa pieni tyttö. Haluaisin jopa suuren ja hienomman nukkekodin kuin minulla aikoinaan oli, eikä lapsenlapsille vaan. No niitä ei vielä ole. Onneksi ei ole vielä mummukuumetta. Mutta majan voisin itselleni rakentaa ulos ja puuhun.

Olenko vain lapsellinen ja korvaan lapsuuteni puutteita?

JOSKUS ON SAATAVA KORVAAVAKIN KOKEMUS.

Sirkus

2009-03-27T22:16:00.004+02:00

Elämän sirkuksessa on kiire, ei ehdi juosta
Maailman areenalla on vauhtia, ei pysy mukana
Klownit tempoo ja valittaa surumielisin hymyin
Keisarit katsoo ja kultaa saa
muiden ansiosta, helposta näyttelemisestä
Joku saa rahat, me esiinnymme kurjasti
Leijonaa kesytetään hitaasti ja hurjasti
Vaaran maku saa katsojat hurraamaan
Me klownit tanssimme, potkaisemme toisiamme vaan
Muita naurattaa, itseämme ei
Työtä tylsää vaan, toinen rahat taskuun sai
Elämän komiikkaa hurjaa ja naurettavaa
Vaan kyynel harlekiinin silmässä jo kimaltaa
Miksi tämä sirkus, miksi raha juoksee
Miksi vauhdilla on töitä tehtävä
Miksi naurettavaa on tämä vaaran maku
Miksi jostain muualta on kaikilla onnen haku
Vastaa en, nyt vaikenen ja maskin tehdä saan
Aamulla vedän vaatteet ylle ja lähden tienaamaan

Elämän sirkus pomppasi myös Kosmoskynään. Miksi elämää kieltämään?

OLEN PALANNUT

2009-03-25T20:14:00.004+02:00

Olen palannut Maan pinnalle päivittämään blogejani. Paljon on tapahtunut tällä välin. Teema vaihtuu taas. Arvoituksessa (toisessa blogissani) ilmestyy seuraavaksi kuviani Elämän sirkuksesta. Kosmoskynässä mietin sisäistä ja ulkoista lapsuuttani kohtapuoliin, pohdiskeltuani niin pitkään kuolemaa ja mitä sen jälkeen tulisi. Runomuoto vaihtuu tekstiksi toistaiseksi, mutta tässä vielä pitkä runo ihanasta lapsuudesta, jollainen ei omani tosin ollut.

LAPSUUS
Pienenä kissantassuna, jäniksenkäpälänä
kirmaan ja riemuloin
Pieninä tuoksuina nenälleni,
pieninä kukkina silmilleni
olen lapsuus luottavainen
Minulle tuo oma pursi
juhannuslahjoja, pääsiäiskoreja,
joulukuusen rikasta rihkamaa
Aarteeni on sormenpäissä ja sormustimen kokoinen

Elon puro solisee, kyynelehtii ja liehakoi
Tähdet vuodattavat minuun säteitään,
jotka eivät sammu auringonvalossa
Tähdet tuikkivat kauttani,
luotani kurkistavat, miltä täällä näyttää

Pieni on taitoisa olo,
vuoret, laaksot jo lipastot ja sohva
Seikkailua maailman ääriin,
puutarha-aidalle, yli tai ali -
Pieni on suurta:
sammalmätäs ja varvikko koppakuoriaiselle,
ihon sahara leppäkertulle
ja huoneen avaruus perhoselle

Juon äitini maitoa,
syön emoni syliä
Minua ylhäisempi jykevyys ja armo:
kuin kissanpentu kehrään teissä
Isä - lämmin käsi,
äiti - hellä halaus,
MInä - siemensyli, kylkimyyry, unikon hahtuva
Tulos ja tulossa joksikin
Kasvakoon maailma - pieni!

Avaruuden äänet

2008-10-11T16:03:00.007+03:00

Edit.
SusuPetal on tehny upean videon tuohon runooni. Kiitokset siitä hänelle.

Saapuminen

2008-09-29T20:10:00.005+03:00

Satama, johon kuolleet saapuvat, on kaukaisten sukulaistemme luona
Onnumme aluksi pois maallisesta ruumiistamme
Mielemme vene jää odottamaan
Koirat nuuhkivat pois kalman hajun
Tuttu käsi laskeutuu taivaallisen kehomme olkapäälle
Tosinimeämme kuiskivat yhtäaikaa aamun ja illan tuulahdukset
Tosikasvomme paljastuvat, kun niihin katsovat oikeat isämme ja äitimme aikanaan eläneet, mukanamme seuranneet taivasalkujen hämäristä
Miksi elimme erikseen?
Miksi parisielumme oli tuolla puolen tai eri maassa?
Ota kulkija ote kuoleman maagisesta hetkestä,
kun uusiudumme elämästä toiseen
Elimme välitilassa tutustuen nyt enimmin itseemme
Kuinka rakasta kohdata taivaalinen perheemme saapuessamme satamaan

Kuolemateema jatkuu: "Kuin sunnuntaiaamuna"

2008-09-20T23:06:00.006+03:00

Tyynyn ja peiton lämpö sunnuntaiaamuna vetää puoleensa. Vuode huokaisee kun vaivun uudelleen uneen.

Muka kurottaudun ottamaan vastaan aamukahvin, jota mieheni ojentaa. Näen kiinanruusun puhjenneen kukkaan. Aamuauringon kirkaan valojuovat kulkevat sen lehtien lomitse, vaikka ikkunat ovat sameat. Ne pitäisi vielä pestä. Seinällä suojelusenkelitaulusta katselee minua lapsuuden aikainen varjelija. - Sehän hymyilee.

Vanha äitini alkaa laulamaan vuoteeni vierellä Nukku-Mattia. Hänen piirteensä ovat samat kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Kysyn, missä isoisä on? Pellollako näin kevätkyntöjen aikaan? Hän vastaa, että niillä kasvaa nyt pelkkiä orvokeita, hajuherneitä ja päivänkakkaroita - lempikukkiani! Lapseni lukee viereisessä huoneessa:"Levolle lasken Luojani...?"

Mieheni ottaa käteni niin hellästi käsiinsä ja nostaa... Ummistan silmäni vai avasinko sen juuri?
Näin yksinäinen vanhuuteni päättyy.

Vanhan miehen viimeinen vieras

2008-09-17T21:27:00.008+03:00

Kissa juoksee vastaani. Se kiipeää syliini kuin nuoren naisen toive. Ikkuna ei heijasta utua, ajatusteni levotonta juoksua. Vanhuus luopuu jo. Kissa hyppää ikkunan ruudusta ulos. Käteni törmää lasiin. Toiveeni liian suuret. Katson vatsaani. Parrastani puhumattakaan. Askeleni epävakaa jo. Astun sivuun toiveissani. Kuolemaa en tohdi odottaa.

Ota naisen muoto jos tulet. Kanna minut vuoteellesi. Minusta ei ole valtasi anastajaksi. Jo alistun kuolemaan, jos olet nainen. Mutta sinulle en kumarra. Vielä syön, juon, nukun. Aamulla olen sama taas. Mistään luopumista en suostu tottelemaan. Silmälasit otan, ja kepin kulkeakseni. Arkistoni alan muistaa. Onko se enne tulemuksestasi, viimeinen naiseni.

Raiskaan sinut kopeasti, suostumatta itse, lankeamatta katseesi alla, sinä kylmä tottelematon, lopullinen. En suostu vajoamaan kohtalooni, Katoavuus!. Muistelen, kunnes katoan omiin kuviini minusta. Muistan valvoa olemassaoloni katkeamattomuutta. Muistan olevani minä alusta asti. Vaikka alkunikin on minulle vain valokuvia kuten loppuniki

Miten taistella Katoavaisuutta vastaan? Jo suostun naimisiin kanssasi, elämän avioittama. Sulje minut syleilyysi viimeinen vieras. Kanna minut vuoteellesi kylmä kohtalo. Unohdan jo nimet, kasvojen kuvat. Jäin itse niihin katselijaksi. Ei enää mitään, mitä kokea itse. Paitsi se, joka koetaan vain kerran.

Suuresta mysteeristä kahden sivun voimin

2008-09-17T21:08:00.003+03:00

Kuolema-aihe on keskusteluissa kartettu, viihteessä viljelty ja jokaista odottava - siksi päätinkin käsitellä sitä nyt jonkin aikaa sekä Arvoituksessa että Kosmoskynässä. Näillä kahdella sivuillani lähestyn aihetta vähän erilailla. Kuten olen jo maininnut, en absoluuttisesti usko mihinkään maailmankuvaan. Niinpä olen saanut runoissani kuolemaankin erilaisia näkökulmia. Edellisessä tekstissä pohdin katoanko kokonaan vai miten luottaa olemassaoloni jatkuvuuteen elämän jälkeen. Jatkan tätä arvoituksellista matkaa elämän jälkeen nyt muutaman tarinan verran vähitellen siirtyen ajasta ennen kuolemaa sen jälkeisiin olettamuksiin. Runojen päähenkilö voi olla mies tai nainen, vanha tai nuori, ateisti tai hyvinkin uskovainen - uskontokuntakin voi vaihdella. Seuraava runoni käsittelee kamppailua ja luovuttamista kuoleman edessä. Sitten aletaan kurkistaa kuoleman taakse. Jos aihe kiinnostaa, vierailehan myös Arvoituksessa. Siellä on aina erilainen näkökulma.

Kuoleman varjon maassa

2008-09-12T22:23:00.005+03:00

Kosmos kaareutuu ylleni. Tuikkii tähdillään omaa tutkimattomuuttaan. Sen ajaton olemus hohtaa hienonhienoissa säteissä, joita tuskin erotan. Tilaton mustuus ei kutsu, mutta kiehtoo.

Olen olemisen kevyessä puutarhassa. Vasta heränneenä ja kohta nukahtamassa kuljen nämä pienoiset päiväni. Aurinko peittää äärettömyyden pimennot ja herättää mieleni tavallisen elämän kulkuun. Arkiset askareet kulkevat käsi kädessä ajatusten loputtoman juoksun kehässä. Kaikkein haurain itseyteni samaistuu tämän elämän henkilöksi. Muistan minut nimeltä ja luulen elinaikani virtaavan kuin joki, jonka veneen pohjalla valvon yöni unien hämärässä tajunnassa. Miten voisinkaan jatkua, kun jo elämän hälinä tempaa minut mukaansa. Miten voisinkaan kestää kuoleman kovan iskun.

Iltaisin istuudun varjojen viettelemänä puutarhatuoliini ja tunnen miten iltatuuli kiertelee kasvojani ja ohutta takkiani. Vedän sen tiukemmalle katoavuuden kosketukselta ja mietiskelen itseni jatkuvuutta. Kerran ojensin käteni ja odotin sen jo läpäisevän seinän. En tuntenut sydämeni sykettä, mutta käteni kolahti aineen vääjäämättömyyteen. Toisen kerran tunsin melkein siivet selässäni, mutta niiden hauraus helmeilevine väreineen ei kyennyt nostamaan ruumistani. Näin vanhenin ja näin peilistä saman olennon katsovan silmieni takaa, joka syntyi tänne kuin jostakin - lähes valmiina - opetellen vain kävelyn ja kielen. Olenko haipumassa joskus pois, kun sitten en vanhuuttani jaksa muistaa edes kaikkia nimiäkään ja askeleeni hidastuvat. Vai lähenenkö silloin kosmoksen sykettä, jossa muistilla ei ole merkitystä eikä sillä, kuka olit. Musta tiedottomuuden sykli sykähtää jälleen ja heittänee minut uudeksi olennoksi tänne tai muualle. Miten tällainen itsen hauraus sen kestää? Täältä elämänvalon maasta lähden kuin tähden tuike tietämättä sammunko matkalla kokonaan.

Aallokko kutsuu

2008-09-08T19:14:00.005+03:00

Olen kirjoittanut tälle sivulleni eri tunteista yleensä ihmisillä. Nyt kerron omistanikin. Tunteita on vanhastaan verrattu mereen, sen aallokkoon, myrskyyn, tyyneen hiljaisuuteen. Hamassa nuoruudessani minussa todella tulvi ja tunteet vyöryivat ylitseni. Hukuin usein raastavaan yksinäisyyteen. Vaivuin masennukseen kuukausiksi. Hauskanpito toisten seurassa oli todella ilkamoivaa. Aina näin tunteilleni syyn toisissa ihmisissä. Yksinäisyys oli perustunne: miksi ihmiset eivät tulleet lähemmäs? - vaikka oman tien kulkijana halusinkin elää elämäni eri tavalla. Rakastuin, jos toinen vastasi jotain arkkityyppiäni mielestäni, ja erontuska toi masennuksen, vaikka yhteensopimattomuus olisi pitänyt olla minulle huutomerkki. Hauskaakin oli mielestäni kivassa seurassa, vaikka tehtiinkin sellaisia asioita yhdessä kuin kabareita ylioppilasteatterissa. Oman tähtitaivaani pimeydessä velloi tunteitteni meri ylhäisessä yksinäisyydessään eikä kukaan saanut minuun kunnon kontaktia.

Olin sisäisten säideni armoilla 13-vuotiaasta yli kolmekymppiseksi. Siitäkin on aikaa ja nykyään täytyy todeta, että on tullut paljon tyynenpää. En enää keinu kaikenlaisten kokemusten mukaan aallokossa. Huomaan paremmin pienetkin väreet pinnalla ja otan niistä onkeeni. Kyselen itseltäni, mitä kaikki tunneliikkeet kertovat. En jää voivottelemaan masennusta tai tavoittelemaan itselleni iloa.

Olen myös oppinut lausumaan tunteeni sanoiksi toisille - heitä niistä syyllistämättä! En enää syytä toisia ihmisiä siitä, jos minussa myllertää. Myönnän näin heille olevani vain perusinhimillinen, kun minussa liikahtelee. Sääni ovat aivan omiani. Kukaan ei tule taivaalleni salamoimaan, omat patoutuneet tunteeni vain jyrähtävät joskus, harvemmin enää. Kukaan ei keinu veneellään oman rakkauteni aalloilla, vain minut täyttävät omat tunteeni, positiivisetkin. Olen oppinut paljon enemmän jo ottamaan vastuun omista säätiloistani. Esimerkiksi jos joku on ärtyisä seurassani, ajattelen että hän reagoi tavallaan ja joku toinen toisella, itse tiedän reagoivani silloin arkuudella. Ehkä se on luonnollista itsesuojelua, mutta tiedän tuon reaktiotavan juontuvan minulla lapsuudestani. Voisin muuten tyynnytellä, äksyillä takaisin, vihastua tai muuta.

Muut tulevat nykyään paljon enemmän minua vastaan, kun ilmaisen enemmän tunteita, mutta säilytän myönteisen asenteen toisiin samalla. Saan jo myötätuntoa tarvittaessa, saan seuraa yksinäisyyteni, saan kivaa seuraa yhdessä viihtymiseen, saan mielenkiintoisia keskusteluja, kun en kuuntele vain omaa ääntäni. Heijastun heidän vedenpintaansa paremmin oikein. Jos muiden sisällä velloo, haluan tajuta sen asettumalla mielessäni heidän tilaansa, tilanteeseensa ja asemaansa. Nyt en enää ole yksinäinen tuntematon meri, vaan paljon enemmän yhteydessä muiden vesistöihin. Aina ei todellakaan ihmisillä ole sama säätila.

Olenkin mieluummin ottanut itsessäni syvyyssukeltajan osan. Mitä näiden tunteiden alla on? Siellä on kaikenlaisia kaloja - ehdollistumia, asenteita, ennakkoluuloja.. oikeita merihirviöitakin. Kauhein niistä on kohtalonomaisuuden vääjäämättömyyden näkeminen omassa elämässäni. Silloin sukellan syvemmälle, mutta siellä onkin tyyni hiljaisuus. Sanotaan, että sitä eivät mitkään säät heiluta. Haluanko liikkumattomaksi? Voiko olla liian leutoa ja tasaista? Aikani nautin siitäkin kaiken vellonnan jälkeen. Nykyään tavoitteeni on vain leikiskellä aalloilla aivan vapaasti, jos vain otan itse vastuun omista tunteistani.

Suuret tunteet

2008-08-30T19:04:00.006+03:00

Lupailin taannoin Arvoituksessa tähän Kosmoskynään kirjoittavani aiheesta tunteet, mutta nämä vähän viipyivät, kun aloin niitä kuvittamaan. Olen tehnyt nämä runot eri vaiheilla elämääni ja nyt kokosin ne saman otsikon alle. Sarjasta puutuu pelko, jonka äitini lähetti yhteen paikalliseen kilpailuun aikoinaan. Tosin voitin sen pikku kisan, mutta runo jäi sille matkalleen, eikä se synny koskaan uudestaan. Runot ovat siitä erikoisia, ainakin minulla, että ne tulevat yleensä suoraan sellaisina, kuin ne ovat. Niitä ei kannata juurikaan muutella tai muistella, ne täytyy vain kirjoittaa ylös. Joku on joskus verrannut runosuonta jokeen, josta runoilija kalastaa. Jos odottaa isoa haukea, voi saada särjen eikä sama kala tartu toistamiseen koukkuun. Joskus tulee isompi vonkale. Ei koskaan tiedä, mitä syntyy, kun alkusanat tulevat mieleen ja täytyy vain alkaa kirjoittaa. Tässä nyt sitten tämä perustunteiden runollinen analyysi. Ole hyvä, lue ja jätä kommentti!

Onni

2008-08-28T18:46:00.008+03:00

ONNI

Onni on vähään tyytyminen

Kauniin sävelkulun ihaileminen

Valon vuorokautiseen leikkiin eläytyminen

Onni, onni

Ei tule kutsusta

Katoaa murheen edessä

Ei kestä avioliitossa

Täyteläinen olo

harvoin saavutettu

Keinoin säilytetty:

pysähtyä, havaita, tyytyä

Ihmetys

2008-08-21T21:46:00.011+03:00

Oi suurista suurin,
oi mahtavista mahtavin,
joka hehkut vastaani

ylevän oikeudentajusi katoamattomuutta

Oi tuntemattomista tuntemattomin,
oi ikuisista ikuisin,
joka hohdat ylleni

olevaisuutesi tutkimattomuutta
Ainoa tosi Luoja ääriä vailla,
joka luot ajan ja tilan

Oi ikihyvä, tosihyvä, kaikkihyvä,
joka leikit kanssamme lahjoittaen

meille luovuutta maailmoissasi,
joissa ei ole lupa kenenkään keksiä mitään uutta

Oi perimmäinen järjestyksen säätäjä,
joka hyvän ja pahan taistelun saatat lopulliseen voittoon

Oi kaiken ennaltatietävä,
multimiljardien vaihtoehtojen ennakoija
Maailmojesi rakenteet, järjestys ja
niiden väliset suhteet ovat niin täydelliset,
että vääryydellä ei ole mitään oikeutta niitä runnoa
Kosmoksesi hienovaraiset systeemit
ovat kuin musiikki,
jonka rikkoo yksikin riitasointu

Oi käsittämättömistää käsittämättömin,
jonka edessä kalpenevat jumalat

Sinusta tuskin saisi sanaa lausua, nimellä kutsua
Sinun rakkaudessasi syntyneen

lapsen viattomuudella
tohdin näin lausua

Kuvallista ja runollista fantasiaa

2008-08-03T20:38:00.006+03:00

Teeman muutos

2008-07-17T22:27:00.005+03:00

Fantasia-aihe on kiehtonut minua tällä runoblogillani, sillä olen kaivannut sitä pitkään elämääni. Kun fantasiaa ei tullut minulle, aloin luomaan sitä itse runojen muodossa. Vastakohtien kohtaaminen on hivellyt mielikuvitustani ja saanut minut leikkimään luonnonhenkien ym. kauneudella, joita yleensä ei pidetä totena. Välillä lisäsin hieman eroottisia vivahteita olentoihin, joihin niitä ei yleensä liitetä, kuten enkelit (jumalanpoikien yhtyminen ihmisten tuttäriin löytyy mainintana Raamatun alkusivuilta). Herkkien hetkien lupaukset ovat monenlaisia alla olevissa runoissani. Lukaise ne - usko tai älä - jos itse uskon johonkin, uskon samalla myös vähän kaikkeen tai sitten en mihinkään. Nyt fantasia-aihe on siirtynyt toiselle blogilleni Perhonen.

Jos käyt sivuillani, kommentoi kiitos.

Sädekehä

2008-07-03T22:34:00.008+03:00

Taivas oli pudottanut sädekehän lattialleni
Siinä se lepäsi kuolleessa unessaan
Matto paloi puhki sen alta tummansiniselle karstalle
Sädekehä haihtui tuhkana ja säteilynä tuulten kuljetettavaksi takaisin taivaaseen
Mutta lattialle oli jäänyt noiduttu rengas
Jos astut siihen, muutut enkeliksi

Oma anatomiani

2008-06-28T23:53:00.008+03:00

OMA ANATOMIANI

Minun sieluni
on valkoinen koivun runko, arpinen ja viluinen, ilman juuria, katkotuin latvoin ja oksin

Minun ruumiini
on kuin nuori hevonen, joka poukkii aitauksia vasten, mutta jos pääsisi yli, ei tietäisi minne juosta

Minun ajatukseni
ovat viiniä, joka humalluttaa makeudellaan, milloin taas ylettömällä happamuudelaan, sellaisella jonka tekisi mieli sylkeä suustaan, mutta kuitenkin ahnaasti juon

Minun mieleni
on naarassusi aavalla arolla öiseen aikaan. Jossakin kivenkolossa sillä on erakkoluola, jossakin keskellä koleaa pustaa se laulaa oodeja kuulle

Minun henkeni
on kuu. Ylhäiseltä paikaltaan se on nähnyt kaiken kuitenkin ollen kaikesta irti. Hopealyhtynä ajoittain se luo valoa yöni pimeyteen.

Ja minun tunteeni
ovat joskus ruusunpunaisia, valkeita kuin hautajaislilja, mustia kuin hiiltynyt puu. Ne vaihtavat kasvojaan alituiseen - sitä väriloistoa

Mutta minä, ontuva minäni, mikä se on? Pirstoutuneena tuhanteen unen lokeroon ei minulla ole selvää muotoa, ei kotipaikaa.

Hahmonikin syntyi, kun salama iski veden pintaan ja sekoitti kaiken

2008-06-20T17:20:00.006+03:00

VANHA KELTTILAINEN SIUNAUS

Seuratkoon Sinua valon siunaus, valo ulkopuolellasi ja myös sisimmässäsi
Virratkoon Sinun yllesi myös auringon siunaus ja lämmitköön oman sydämesi,
kunnes se hehkuu kuin tuli turpeessa
Silloin sen ääreen voi tulla lämmittelemään muukalainen niin kuin myös ystäväsi

Loistakoon silmistäsi valo ikkunalle asetetun lampun tavoin,
joka on pantu siihen, jotta se lähettäisi tervetulokutsun vaeltajalle myrskyn keskellä
Olkoon kanssasi sateen siunaus, tuon lempeän ihanan sateen
Kostuttakoon se sieluasi niin, että kaikki pienet kukat voivat aueta
ja levittää ympärilleen sulotuoksua

Suuren sateen siunaus seuratkoon myös sinua

virraten sielusi yli kaunistaen ja puhdistaen sen. Jättäköön se pieniä lammikoita
sielusi pinnalle, joihin sininen taivas ja joskus myös tähti heijastuu

Levätköön ylläsi maan siunaus, suuren pyöreän maan.

Olkoon sinulla aina ystävällinen sana annettavana hänelle,
kenet tielläsi kohtaat. Olkoon maa pehmeä, kun päivän uurastuksen jälkeen
laskeudut sille lepäämään.

Kun lopulta kerran lepäät maan povessa, olkoon multa ylläsi kevyt,
niin kevyt, että sielusi nousee ylöspäin kohti jumalaista.

ILLANHÄMY NEITO

2008-06-17T23:04:00.005+03:00

Olen kuulas, kostea, kylmä
Olen tuollapuolen ja lyhty,
havahtunut auringon laskuun,
kavahtanut yön viileyttä
Etsin lupausta lämpimältä villamatolta
Toivon hiillostuvan valkean lämpöä
Päästä minut tupaasi mies
Etsin ja koen kylmää pimeyttä
Tulen ja tunnet iltatuulen hyväilevän kasvojasi
En mene edemmäs valon peiliin
En kulje pimeän suvantoon
Käperryn viereesi yöksi
Kosketan sisimpääsi ja katselen unesi
Tulen monasti etsimään sinua valkeasi luota
Tiedät minun olevan läsnä virvatulena

Runo Marja Arvela Kuva Itkupilli

AAMUNVALON HENGETÄR

2008-06-17T21:23:00.005+03:00

AAMUNVALON HENGETÄR

Olen hento helmililja, usvaneito, hunnun lehahdus
Olen aamunlapsi ja säteiden sytyttämä
Tähden viime kajo ja auteren keveys
Ohut on hengitykseni ihollasi
Vieno kuin laine kosketukseni kasvoillasi
Ympäröin sinut huuruna valvoja, aamun vanki
Tulen ja lähenen ennen kuin puut ja kukat erottuvat
Et tiedä olenko unta vai jotain juuri heräämässä olevaa
Älä nuku pitkään, unelma

Runo Marja Arvela Kuva Itkupilli

Keijun ja maahisen syleily

2008-06-15T22:22:00.009+03:00

Keijun ja maahisen syleily

Suutelet minun otsaltani kevään valon, jotta sopeutuisin luolasi pimeään

Kannat minut saaliiksesi turkisten pehmeään syleilyyn

Tuudit minut pimeän sopuisaan kehtoon hiilivalkeasi hämyyn

Laulat uneen ääneni kirkkaan soinnin tummalla hyminälläsi

Avaat huulteni halun medenmakealla suullasi

Kosketat kasteenviileää ihoani kuumilla kämmenilläsi

Tunkeudut minun helmiäiskehooni sysimustalla voimallasi

Perhosen keveillä hivelyillä kiihotan selkäsi tuliseen hikeen

Hennoilla huokauksilla raukenen aamuna iltaasi

Liitto

2008-06-12T21:33:00.006+03:00

Lehdon viipyvä henki,
raukean aamun ensi kajo,
illan viipyvä muisto,
taistelu toistemme kanssa kisaillen, päivä ja yö
Vihdoinkin kohtasimme rakastellen
ajan ulkopuolelle joutuneina
Aamunvalon hengettäret eivät havahdu,
Illanhämyn neidot eivät viettele sinua
Rakastuin sinuun yön sametti
Rakastuit minuun kuulaaseen päivään
Herätin tämän lehdon ensi kohtaamisellemme,
jo katosi maa ja heijastui taivaaseen
Täältä emme lähde ennen kuin
aurinko nousee ja laskee yhtäaikaa
Emme enää eroa, lemmimme juhannuksena,
olemme toistemme kanssa kisailleet aina

Runo: Marjaisa Kuva: Itkupilli

2008-06-12T21:31:00.002+03:00

Lehdon viipyvä henki,
raukean aamun ensi kajo,
illan viipyvä muisto,
taistelu toistemme kanssa kisaillen, päivä ja yö
Vihdoinkin kohtasimme rakastellen
ajan ulkopuolelle joutuneina
Aamunvalon hengettäret eivät havahdu,
Illanhämyn neidot eivät viettele sinua
Rakastuin sinuun yön sametti
Rakastuit minuun kuulaaseen päivään
Herätin tämän lehdon ensi kohtaamisellemme,
jo katosi maa ja heijastui taivaaseen
Täältä emme lähde ennen kuin
aurinko nousee ja laskee yhtäaikaa
Emme enää eroa
ikuisuuden toistemme kohtaamista

Enkeli

2008-06-11T18:28:00.013+03:00

Silitä minun päätäni, Valoveljeni

Nosta kätesi poskelleni, Kultasuoninen poika

Anna hymysi vaeltaa kasvoillani, Kaksoisliekki

Kuljemme kohti hopeakaiteista siltaa, Enkeliarmaani

Tulit minua hakemaan, Hunajahuulinen lausuja

Viet minut toiseen ulottuvuuteen, Kirkassilmäinen kipunasormi

Osoita minulle maailmani rajat, Kuparitukka

Ylität ne hennolla otteella, Haltijavaeltaja
Viet minut uniisi ihmeen kaltaisiin

Runo: Marja Arvela Kuva: Itkupilli

Jumalan pojat ja ihmisten tyttäret

2008-06-11T01:19:00.004+03:00

Aikojen alussa
Jumalan pojat ottivat ihmisten tyttäriä vaimoikseen
Maallinen kauneus kiehtoi heitä,
mutta vaimot vannoivat liikaa alamaisuutta
Hurjapäiset enkelimiehet loihtivat valonsa loistoon,
mutta maan tyttäret pakenivat pimeään kauhuissaan
Enkelit piirittivät heidät majoihinsa
ja sädehtivät ajatuksensa kutsua,
kunnes jokaisen maan naisen sydämestä syttyi virvatuli talonsa ovelle
kuin kutsuksi
Kaunottaret peloissaan eivät enää voineet vastustaa taivaan valoa,
kun se astui sisään
Kalpeat ja kovat enkeliruhtinaat valitsivat heistä hedelmällisimmät
He lauloivat sielut puolellensa
ja naiset tanssiva piiriin keskellensä
Rinnat paljastuivat punanuppuisina,
kun paidat riistettiin ihmisten tyttäriltä
Lanteilla liehuivat nauhat,
joista jumalten pojat kuljettivat heidät Eedeniin
yhtyäkseen heihin mielensä avulla
Näin syntyivät monituiset heimot
Alkuemojen lapset olivat mitä omalaatuisempia,
sillä jokaisella jumalan pojalla oli oma kieli
Hehkuissaan he suutelivat sen tulevien vaimojensa huulille
Itseään enemmän he ylistivät maan naisten suloutta,
eivätkä välittäneet palata taivaisiin
Näin he saivat osakseen kuolevaisen kohtalon
Heidän jälkeläisiään ovat ihmissuvut, kansojen moninaisuus,
joita heidän henkensä arvovallallaan hallitsee
Myös rodut, enkelten hurjasta hekumasta
luojan ahjossa liekehtien kehittyneet

Runo ja kuva: Marja Arvela

Vajoan takaisin yöhön

2008-06-11T01:06:00.004+03:00

Vajoan sinuun kuin multaa nielisi
Kuin astuisin hautaani aamunsarastuksena, jos lähdet
En luovu tästä yöstä
En päästä sinua luotani
Tulisin sydämin leijun ylläsi,
peitän nousevan aamun kajon
Älä herää armas
Vajoan sinuun,
litistän rintakehämme toisensa lomaan lukkoon
Sydän sydäntä vasten vaikka ei sykkisi
Ennemmin kuolen kuin luovun sinusta
Vajoan takaisin yöhön halusta sinuun

Runo: Marja Arvela Kuva: Itkupilli